Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan. Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat äidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.
"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa alastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä, lisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset tiedä mitä sitä sisimmässään on."
Feodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä ja kunniallista elämää.
— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä, — he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet ainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät paremmiksi.
Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se suuri todistajien joukko auttaa meitä.
Kumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä, ettei hän ensinkään siitä välittänyt.
Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli päässyt esille.
Ihmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli ottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut sen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä rakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin ainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen pienen, sokean pojan kautta.
Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin, kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei hän olisi suonut että toinen olisi peri — —
Hän käännähti levottomasti.