Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän ymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.
Sotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt
Feodor Feodorovits!
Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.
Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa. Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.
Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi voittaa alistumalla. Ja se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova, katkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen joka-ainoalle.
Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien joukko oli hänen seuranaan.
Sentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle ilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.
Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.
Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.
— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä elämäni kiirastulen.
— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.