Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli ympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki olivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat kätenä hänelle.
Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää hänelle.
— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, "sisar", joka hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi nyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.
— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.
— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien joukon.
Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte sankarillisesti, sanoi hän.
— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.