— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän kysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään hyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti pysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.
Huomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti häntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin hän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli helpoitukseksi.
Hän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin hullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta. Häntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli hyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi tarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka vaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain siitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten elätettäväksi.
— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse ansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä, paksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.
— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut hakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.
Vanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman eteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali. Terävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, — Sinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät ansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.
— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,
— Ja otat, jos minä siihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja minä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani, asemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää tulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon kuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään sattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle oli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — — Kun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen käden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja sen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten usein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi katseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt: näin miten syvästi hän itse kärsi.
Toverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut häiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:
— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen surumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen olemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille. Mutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa poikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi hurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena lähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai peruja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä pelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet kodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata heidän laskujaan.