Toverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.
— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö sinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana kypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja riippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen, päästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin kaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan ukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja leikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui valtioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään muuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän elämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä nousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.
Muistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän ollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa. Kaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.
— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa kasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka tapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut toisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja rakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi näkemältä kiinnitti minut Borikseen.
— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?
— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa, ja hän kohoutui äkkiä istumaan.
— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät toisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia vuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului ihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena kotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin kutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla toisiimme.
— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin tiedustella.
Taas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja helisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä minuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa hänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha Paulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen kanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt viimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme. Ja oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.
Hän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen ja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden minulle.