— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä en ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista tukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan en voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota naisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili omituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut hymyillä.
— Se oppi sitä teidän kauttanne.
Hän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa ylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut ilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon hitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin sielunsa pyhäkössä.
Olimme vaijenneet pitkän aikaa, hän nojautuneena junavaunun selustaan, minä maaten ajatellen poikiani. Silloin kumartui hän äkkiä puoleeni ja alkoi puhua, hiljaa ja hätäisesti kuin sisäisen pelon ahdistamana. — Minä sanoin teille, ettei Boris koskaan ostaisi itselleen etuuksia, että velvollisuus merkitsee hänelle enemmän kuin elämä ja onni. Ja se on totta. Mutta rakkauteni tekee minut heikoksi. — Tiedättekö, se on kuin kohtalon ivaa, mutta minä, joka niin suuresti kärsin kasvatti-isäni — ja muutamien muiden sukulaisten itsevaltiudesta ja sukuylpeydestä, minä olen näinä aikoma miltei toivonut, että he vielä eläisivät. Halveksin itseäni, ja sittekin. — — Hakisin heidät vaikutusvaltoineen nyt vaikka Manalan mailta Borikselle suojaksi. — Ja rahakin, jatkoi hän kiihkeästi. — Raha merkitsee muutakin kuin rahaa. — — Nykyään etenkin. — Minä kuroitan käsiäni kuin saita rahaa tavoitellen. Minä tahtoisin ostaa hänet vapaaksi, — hinnasta mistä hyvänsä.
Viime sanat lausuttiin melkein kuulumattomasti.
Minä en vastannut. Ulkona rynnisti tuuli kiihtyneellä voimalla eteenpäin. Vaunumme akkunat kalisivat, ja junan pysähtyessä kuulin myrskyn vihaista ulvontaa.
Ajattelin niitä hätähuutoja, jotka nousivat lukemattomista sydämistä. Kuulin niitä sekä ympärilläni että sisimmässäni. Mutta minä ymmärsin, että ne hukkuivat siihen rajumyrskyyn, joka nyt järisytti maailmaa.
Toverini pehmeä käsi tarttui samassa omaani. Muistin äidin "silkkiäkin pehmeämpätä kättä" ja ymmärsin miten sattuvan tosi kuva oli.
— Anna Petrovna, antakaa minulle anteeksi.
Minä en kohta ymmärtänyt.