Oliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas taakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen vieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut oikeutta jakaa?
Näitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta aina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa saanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi?
— Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan sinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus, joka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa.
Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut.
Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.
Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen?
Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia.
Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa.
Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen hänet.
Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä vaatimuksineen.