Oliko neiti Toll siis oikeassa? Oliko rakkaus naisen elämän syvin sisällys ja salaisuus? Ja siinäkö oli ero miehen ja naisen välillä, että mies tahtoi antautua työlle ja aatteelle, nainen henkilölle, persoonallisuudelle?
Vahvistiko hänen oma kokemuksensa tätä väitettä?
Eikö se, mitä hän tunsi, johtunut ainoastaan siitä, että se, mitä hän vasta oli kokenut, nyt eli niin voimakkaana hänen sisimmässään. Kun ennättäisivät tyyntyä nämä suuren onnen ja suuren surun nostattamat laineet, eikö hän silloin tuntisi, että tärkein tekijä ajallisen onnen saavuttamiseksi sittekin oli oikealle alalle joutuminen, kokemus elämää täyttävästä ja omaksi ottavasta kutsumuksesta?
Toini hääti ajatukset luotaan. Hän ei tahtonut muistella mennyttä ja tutkia tulevaisuutta, niin että unohtuivat nykyhetken velvollisuudet. Hän koetti entistä tarkemmin pitää silmällä, millä voisi tätiään auttaa ja ilahduttaa. Hän antoi Kaisalle tilaisuutta pitkiin, mieltä keventäviin keskusteluihin. Joka suhteessa hän koetti niin paljo kuin mahdollista eläytyä entisiin velvollisuuksiin ja entisiin oloihin. Hän tahtoi velvollisuuksien täyttämisellä karkoittaa turhat kysymykset ja säästyä kuuntelemasta sairaudekseen, mitä soittivat ne suuret kellot.
Toini istui tätinsä luona lukien hänelle ääneen, kun posti toi ensimmäisen kirjeen Eilert Olsenilta. Sanoja siinä ei ollut paljo, mutta joka sana sisälsi sitä enemmän. Se oli todella ystävän käden ojennus. Hyvin vähän hän kertoi itsestään, mutta oli kuin hän olisi aavistanut, miten raskasta Toinilla oli. Sentähden hän tahtoi kättä ojentaa, saadakseen sanoa: älä väsy.
Samana päivänä, jolloin Toini oli kirjeeseen vastannut, istui hän iltapäivällä huoneessaan, järjestellen laatikoitaan. Hänen käteensä sattui silloin »Kirjeitä tuntemattomalle ystävälleni». Hän rupesi lukemaan. Sitte hän tarttui kynään ja kirjoitti hetkeäkään arvelematta:
(Jälleen kotona.) — Minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle, kerta ja viimeinen.
Miksi niin?
Minun täytyy olla rehellinen. Kun nyt kynään tartun, kysyn itseltäni, oletko sinä, ystäväni, enää tuntematon? Enkö tiedä, kenen kasvot minulle esiintyivät, samassa kun tartuin kynään?
Sen tiedän. Ja kuitenkin kysyn, oletko sinä se? Kysynpä vielä enemmänkin: Kysyn, pitääkö entinen uskoni paikkansa sielujen yhteenkuuluvaisuuteen nähden? Vai onko niin, että me lyhytnäköiset rakentelemme määritelmiä, mutta rikas, kaavoihin kangistumaton elämä ne särkee?