— Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! — Elina löi häntä nauraen olalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei se keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte yksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa oli iloisuutta teeskennellyt.
Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli valmis vaikka mihin.
Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka tuntui raskaalta?
Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo, mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas, painostava tunne, joka häntä aina ahdisti.
— Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi lumivalkean esiliinansa. — Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.
— Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli lähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.
— Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi toisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!
— Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.
— Mutta huvittaa samalla, eikö niin?
Eeron täytyi hymyillä. — Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.