Hänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle kaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti hartautta.
Kun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen, tyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää, joka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, — niinkuin hän, »tyttö», silloin oli sanonut.
Minkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät aina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut pienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne levähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta.
Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt olisi ulkomailla, esimerkiksi »Köllenin kaupungissa», josta laulussa puhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä lääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin muutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin oli löytänyt tällaisen turvapaikan.
Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet, työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen, tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.
Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta toivoa hakea.
Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.
Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: äidinrakkautta.
— Äiti, äiti — pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.
Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään. Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja, mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin orvoksi.