Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen kuorma olisi keventynyt.
Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi uuden.
Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.
Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.
Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen edellisestä.
Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta. Ja entä sitte, sitte?
Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.
Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.
Vielä kerran hän tarttui kynään. — Isä, minä hukun. — Minä en jaksa ponnistella enää. — Auta isä.
Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.