Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.
Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja tarkastettavan tosi olemus meille.
Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?
Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.
Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.
En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa antaa, — jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa päiväkirjaa.
Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.
Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa, — minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin piirissä.
Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa», tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein joka ihmiselle —, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin syömistä, juomista ja hengissä pysymistä.
Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut, niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt uskollisena itselleni.