Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.
Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?
Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa? Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä rakkaudesta.
Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta puutetta — ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana. Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä, syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan rakkauden kaunein hedelmä.
Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut tarpeeksi.
Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.
Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan, mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan, todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin armopaloja?
Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle. Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.
Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on harvinaisuus.
Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea — liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen ei liikene, ei murustakaan.