Hän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan. Odottaessaan hänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan tietoisesti ja tahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön, ottavansa siihen osaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan luonnon vaatimuksesta.
Sellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän silloin tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko ja rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia syntyä, sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi.
Mutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero.
— Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti.
Pöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku tytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville antoi Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin pöydän ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä.
Eero yksin nousi hitaasti.
— Tuletko sinäkin? — Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi ruokaliinan Yrjön kaulaan.
— En minä aikonut, — menen vain keittiöön.
Hän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä, kunnes löysi keittiön oven.
Lämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu loisti iloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien.