Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla toisenkinlaista.
Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen yli.
Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava uudelleen.
Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä on levähdyssijansa saanut ja — odottaa apua.
Tällaista olen nykyään kokenut.
Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin, miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava elämään.
Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi.
Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni, auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.
Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä, voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita, ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren suureen syliin.
Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi, johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa, heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.