Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua kuiskaamalla.
— Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen luulisi pikemmin vierovan sitä?
Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.
— Ei, mutta kun sitä kärsii, — kärsii, —. Ei silloin nauti. Ja etsii kuitenkin.
Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. — Juuri täällä mieheni menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä rakennettiin. Hän aikoi tänne — ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne. Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi ja alakuloiseksi.
Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.
Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä, lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut, ajatellut ja kokenut.
(Varhain seuraavana aamuna.)
Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.
Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut päiväkirjan?