Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi sitten…
He olivat luvanneet … hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea poikansa viimeiselle matkalle.
Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona, missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.
Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.
— Äiti! — Ääni oli hyväilevä ja hellä. — Äiti, nyt he tulevat.
Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin auttoi.
He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli, vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean sotilaskauluksen.
— Tänne, tänne, — Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti vastaan kuin hellä, odottava syli.
Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.
Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä äidinitku.