Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.
Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.
He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.
— Tällainen viaton veri huutaa maasta. — Taunon jäntevä käsi puristui nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.
Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin olemattomiin. — Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä…?
— He ampuivat takaa, — tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen huulien takaa, — salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!
Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan lepokammioon.
Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.
Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.
Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta
Aarne, Aarne oli silloin jo poissa … pitkällä matkallaan.
— Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! — Ilona kerjäsi kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä, nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen, ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin…