Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. — Kohta lankeaa arpa, sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan koulun ylimmällä luokalla.
Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa samassa ratkaistuksi.
Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.
Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä. Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.
— Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta. Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle. Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.
Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi. "Kaksin aina kaunihimpi" — sanoi hän ja hymyili. — Tulee edes jotain jälkeä, kun saa toverin mukaansa.
Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.
— Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. — —
Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.
Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. — Tästä meidän kai on poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.
— Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä, vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut seutua senkään vertaa kuin Olavi. — Nyt olisi mies eksytettävä jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. — Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.