He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan. Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä, mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa, että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus eksyttää takaa-ajajia.
Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys, joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella, jälkimäinen näytti metsään, — ehkä halkometsään — uppoavalta polulta.
— Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan sanomatta kapeammalle tielle.
— Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.
— Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle — paremmin kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut aivan vapaa.'
Olavi ei vastannut.
— Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua jatkoksi. — Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. — Vaikka eihän sota yhtä kaipaa.
— Ei yhtä, mutta jokaista.
Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin. Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.
— Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.