Olavi puri hammasta. — Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi hän viimein.
— Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.
— Te ette itse näe, miten te horjutte.
Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.
Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai joskus — hämärässä entisyydessä — lukenut, että he ihastuksissaan lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta ilmaisevan tuikkeen.
Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä, vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.
— Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.
— Kun voisi huutaa — tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä, ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.
Olisikohan joku ovi auennut?
Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.