Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.
Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin…?
Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.
Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.
Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.
Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.
Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa oli tulossa.
Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta ilkeä nauru. — No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. — Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen toinen.
Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti hypitteli poikaansa.
— Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.
— Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin kuin permanto.
— Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita. Antaa toisen ottaa.