— Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!
Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin hypähdys. Olisiko…?
Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin ase.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. — Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase lattiaan, varmaan pistimen kanta.
— Saakelin akka!
— Olkoon, kuului toinen sanovan. — Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne kuitenkin.
— Eikä se sitten jää teidän tunnollenne — viskasi heille nainen.
Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.
Ison ajan kuluttua — arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui muutamaan minuuttiin — kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa alkoi hyristä hämärissä.
Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.