6.
Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita, mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä aarteesta.
He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.
Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu, sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.
Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi, mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat, kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.
— Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. — Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.
Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä. Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.
— Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa täyttämisessä.
Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan! Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta apua.
Isä, sanoi hän uudelleen. — Sinä unelmoit kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.