Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.
Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa enemmän kuin puolisen peninkulmaa.
Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja hän vertasi.
Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun — Samoinkuin porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan tähdännyt korkeammalle.
Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt tällaista — —.
Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita miehiä, ei mitään poikanulikoita — ja heidän kasvonilmeensä oli tuima. Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.
— Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.
— Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.
— Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?
— Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.