— Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi parkittuneen otsan alta. — Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä, ettei nyt jouda olemaan sängyssä.
— No niin, niin, niinhän sitä kalamies. — Rovasti nauroi. Sitten hän tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat kymmenen penniä kolme.
Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.
Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.
Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.
Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi, nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä metsään.
— Voi voi, joko ne nyt taas … siitä isästä varmaan, alkoi rovasti pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.
— Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.
Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.
Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.
Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.
Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset
olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.
Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua, mutta totta vie ei tällaisesta.