Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki. Ja raskas oli matka … muistojen tähden, mutta se oli sittenkin riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa jotain isänmaan hyväksi.
Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.
Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät…
Katse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän, joka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä olisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän hän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka nyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä todellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.
Kuinkahan ne pojatkaan voisivat…? Pentti etenkin. Hän oli äidin poika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän isää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana häneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja sillälailla sitä kai täytyi sodassa…
"Omilleni, tai toisten omille", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa suuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti hän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä, kun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.
Hän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä toisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita. He olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä. Siellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin välillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata… Sydän vain seurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. "Nukuin, mutta sydämeni valvoi." Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.
Maija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes hetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys heiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat ympäröineet heidän työssään.
Hän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat olivat käyttäneet. — Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun kehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä huoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä useimmiten … viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit aseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?
Sota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita tukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut lapsensa?