Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului vähitellen yhä selvemmin.
On ilta tyyni ja lauha.
Tulet taivahan tuikkivat.
Ja syvä on rinnan rauha,
kun valvovat ijäiset vartijat.
Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.
Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.
Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli, uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.
Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän äidin elämään.
8.
Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla. Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin lievitti omaa surua.
"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois niin äkkiä ja niin varhain?
Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa, ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat, kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua. Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.