— Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä katseessa.
— Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden. Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se särkyi.
Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat ja parahtivat itkemään.
Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.
Kusti läheni vuodetta. — Te olette yksin ja meitä on kolme. — Katse uhkasi. Käsi tapaili asetta. — Te teitte konnankoukun.
— Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos hän olisi ollut teidän sijassanne.
Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä haikeammin itkemään.
— Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.
Setä! — Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta "setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia tekojaan.
— Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille. — Äiti on pannut heille puhtaat lakanat — ihan kuin lapsille kylvyn jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit tänne meidän tupaamme.