Taunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan välissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä kellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin käsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli lyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: "Pikku Airille tervehdys vanhalta Alle-sedältä." — "Den som spar, han har."
Maijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin. Tervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli myhähdellyt tätä kirjoittaessaan.
Hän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä se sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän kirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen talteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä hänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan antamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin jo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut tänne, se oli käsittämätöntä.
Maija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli kuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, — ehkä siksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.
Rakas pikku tyttini!
Maijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin korkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti — ihan kuin sitä varten, että Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin vielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän kehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle kaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden vuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.
Maija alkoi uudelleen lukea. — Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta lähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen makaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko Matti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän nostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä. Minä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas. Sentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei vain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle. Nyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein juhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu, terveisiä Airille.
Lotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää terveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.
Tiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla täällä nyt on kiire?
Me odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.