Mutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka tämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista viikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi. Isä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi, ettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme. Mutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja kuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän läksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille löysi?
Kaksi pientä veikkoa.
Matka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi ja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli syvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun äidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän luoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä, joita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi hän olla iloisella mielellä.
Nyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse pelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku veikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja sentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla kotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon me kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää isäsi.
J.L. — Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot ovat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain sen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla. He katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä, toinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa meitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista jossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän silmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. — Päässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat sivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa vain…
Niin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.
Maijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni, veitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä: hellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen, oli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin tavalla tai toisella.
Ja se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän kirjeen hukkaanjoutumasta. "Den som spar, han har." Ja tässä olikin tullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt vuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen…
Hän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun alimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.
Hän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin — Poikien viimeinen ilta kotona. "— Äiti, me menemme nyt vuorostamme ilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme, isänmaallemme."