Maija pudisti päätään. — Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan.
Heidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.
— Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. — Jota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi suhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden ja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua ihmisolentoa.
— Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.
— Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? — Alli avasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen vieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi hämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet kasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi Aini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren kättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja muutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se pisti jo ensi näkemältä silmään.
— Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi
Aini viimein hiljaa. — Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä
Arvikaan pääse tulemaan. — Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla.
Katsekin näytti melkein sammuvalta.
Alli kaarteli. — On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä on tasaista.
— Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.
Alli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi tahtonut säästää sisarta. — Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui hän.
— Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen, että pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin — Mutta sinä tiedät … hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen. Ei ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä ajanut karille.
— Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi puhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko — ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa sille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä mielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän tunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki selvitetyksi ja on valmis lähtemään.