— Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi rakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki olisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta onnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus oli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani, mutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt saada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en jaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin Jumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut väärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.
— Me teemme sitä kaikki — omien puutteittemme kautta.
Aini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. — Olen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta. Mutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa omien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä on elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie lähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan suuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.
Ainin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä vuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.
Puhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi mielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.
Pitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli rauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. — Minun haudallani teidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja vilkkaaseen tapaansa. — Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea. — Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy huulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.
Aini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti hänen olkapäätänsä.
— Martta! — Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten itselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä sisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.
Martta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta, huolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset ihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui olevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri loukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta kertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin julkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt tyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna milloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa valmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.
— Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.