— Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on minusta ollut.
— Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.
— Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä, mikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä miestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista syistä kuin äly Sven Dufvalla.
Alli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista
Martta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota
Martan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.
Martta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.
— Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä aivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.
— Kuinka niin? — Alli tunsi punastuvansa.
— Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut Jumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja tyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka sekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan vaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.
Aini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä syystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta ennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.
— Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien murheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän ei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua kohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen ilta.