10.
Painuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat alkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset rannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.
Kaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä kulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti tulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi … tänne niin kuin muuallekin.
Hän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta käteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä hän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.
Nyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin unessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa jälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin entisyyden muistot kuolevan eteen.
Kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa maalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä asti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut, näytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö ihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin hän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä ollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut hänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko loistonsa ja sitten katoaa.
Ja tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?
Hän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän Eeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä häntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä mitään. Mutta lapsi.
Käytävästä alkoi kuulua miesten ääniä … käskeviä, karheita.
Hän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä sylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina aikoina pieni asia.