Silmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää, sisäistä kokemusta.
Samassa kutsui johtomies. — Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä ojentaessaan lapsen Kaijalle.
Johtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa.
Huonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä.
Haettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.
Vierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu, komennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan otettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin koolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat saivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.
Kaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan kulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta, vastustamatta.
Nyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä oli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se oli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin ja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli nauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.
Ja entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä, jos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli koti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista nautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla, laululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti lapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli hänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana, joskin hän aina askarteli omalla alallaan.
Kävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan antanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei ainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä uskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka ilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut hallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin suojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli häädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen torppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi. Eeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään sokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi sekin tulla hyvään tarpeeseen.
Kaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut ansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, — ei kova, ei kiukkuinen — siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta ajattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle joukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei ihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä itselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa ilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.
Olavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka vaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen suuren lahjansa.