Mellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin kotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui Eeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.
Unta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron vieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli Olavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.
Koko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan ulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.
Kun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa eletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet pienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla olisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta kuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja Kaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä, joista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli sekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin palvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen harrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui, oli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän avioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin suoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa vapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän ei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut hänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan kauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut lasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä … ja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju vaatteissa.
Mutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat hänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken maailman kaikkein kaunein simfonia.
Kaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan
Eeroa.
Minkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden vain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi pannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi herättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi toisiaan?
Jolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle ladulle.
He rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva pikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut kuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän oli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side, joka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan elämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.
Eero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä.
Tukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.