Kaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta kuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.
Monesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella katsellen lapsiaan. — Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat silloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi entistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille. — Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa kyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.
Ja Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.
11.
Kaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito valui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella seuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.
— Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. — Sitten jaksat kasvaa siksi kuin isä tulee. — Ja Eero toisti totisena joka päivä kuulemansa sanat: isä tulee.
Jokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä hänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko. Jälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei Olavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan tulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.
Miksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain parempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja tuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet ne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden käyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen oppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla avioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus, joka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän kelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää persoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi pysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja velvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.
Olavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä Kaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan koettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista. Hän oli kantanut kotiin "impromptuja", "barkarolleja" ja kehtolauluja. Koti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta oli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän saanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, — vaan ei ymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.
— Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään — tule, tule pian! Nyt minulla on sinulle suudelmia parempaa.