Tuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän raadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi tullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja lukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.
Kaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse, mutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet keskeyttivät hänen työnsä.
— Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun päällesi. — Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin nuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos. Tyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä maitoa.
Kaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen huoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten kanssa oli lähtenyt ulos.
Kaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään. Puhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi hän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat panivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.
Keskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa, — pian koko Uusimaa samoin.
Kaija sai Eeron äkkiä syliinsä. — Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet ja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.
Hän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi tuiskuna pihalle.
Siellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat paenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.
— Leena, Leena, mikä ilonpäivä. — Hän veti Leenan muassaan navettaan. Leena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. — Helsinki on vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!