Leena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui heikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla tuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!
Mutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan rouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. — Tästä puoleen rouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut ikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei rouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.
Kaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa, vaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!
Kaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. — — Leena, mitä me oikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin hyvää hänelle.
— Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa se itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.
Leena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa lähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan ja sisään suuresta ovesta.
Sydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään ainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.
— Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän toimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.
Kuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla jyskyttää.
Oliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli ennättänyt taloon tai voisiko…? Olisikohan ennättänyt juosta läpi huoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä…?