Kaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta taidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.
Ovi temmattiin auki.
— Kaija! — Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.
Kaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui, mutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet juoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt jännitys laukeni —. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa vasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa riemussa.
— Kaija, minä hain sisältä … en löytänyt ketään. Mutta sitten näin keskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!
— Lypsämästä — niin! — Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat poskia pitkin. — Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä tunnen kaikki lehmät. — Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi. — Katso näitä lihaksia! — Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan ylpeä koulupoika. — Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä osaan?
— Minä näen. — Olavi puhui kuin unessa. — Ja minä teen sitä tästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?
Silloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän näki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä, tuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut puhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen. Hänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren vaivan takaa. — Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin armottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin rikkaammaksi.
Huulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea kyynelistä.
12.