Saksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä ajelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia, kuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia. "Valkeille" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin valkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät tiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla hymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän merkki.
Kauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva paksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja ja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät ihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen häntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä oli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla vakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka purkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja lopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä oli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa katseessa.
Köysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita vain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat "valkoiset" kulkivat köyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien tuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa alaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia muistutuksia.
— Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän pakettinne viedään perille. — Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään syrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan toiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa. — Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.
— Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään perille. — Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen kyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.
— Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan naisen.
— Mieheni, Kusti Ojanen. — Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy rohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi köyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: — Minne heidät viedään ja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.
— Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.
— Entä sitten? Eihän vain ammuta?
— Se riippuu heidän rikoksestaan. — Nuorukainen jatkoi matkaansa. Nainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän vapisi itkusta.