Ihmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset väistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä paraimpansa mukaan.
— Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän naisen vieressä. — Koetetaan toisesta paikasta.
— Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen sanovan.
Itkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin meni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi keski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen, näytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista, koska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. — No, mutta mehän varmasti… Maija pysähtyi vaimon eteen.
— Niin, niin me olemme tavanneet — Elli kävi kaksin käsin kiinni
Maijaan. — Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?
— Ja te olette täällä … saattamassako? — Maija sanoi sen hiljaa kuin peläten loukkaavansa.
Elli raukesi itkemään. — Me olimme niin onnellisia. — Meillä oli oma koti ja pieni poika… Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille. Se tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla —
Maija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta Airi, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan viedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin miestä.
Samassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia proomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. — Hyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja että kirjoittaisi pian. — Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on Jussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. — Ja tässä ottakaa tämä!
—En minä rahoista — Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle. — Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa minun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti tulevat oikein sanotuiksi.