Kädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun ensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina. Vangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse saadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.
— Antakaa nämä Ellille. — Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen. — Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän leipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen… Kiittäkää pojan valokuvasta, — tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin vaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi värähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.
— Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja tahdotte? — Airi jäi odottamaan.
— Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi sietänyt paremman osan.
Kusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä suonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli kääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään ollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada…
Ellin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka kerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki paketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan kanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän jäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt käymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin mahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista ja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille teille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.
Kun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi jotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.
Elli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja painoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.
Voi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja keittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara. Myrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut morsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta naimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti silloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin pieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina laatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin hyväiltäväksi.
Iloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet naimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein onnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin kielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin tuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi kuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku Ollikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin piti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona. Meni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä aina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä käynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. — Vähitellen sitten Kustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen. Kauppiaan kassastakin oli otettu. — "Rikas porvari", oli Kusti sanonut ja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun lähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi niin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja Kusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen kodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.