Helinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten kädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes sokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä poikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska jättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.
— Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin … kun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että pitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.
Helinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. — Vai hyvät ystävät!
Mokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!
Elli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.
— Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä ikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette olleet ihan kynnyksen edessä.
— En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein sanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren sanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä oli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan punaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt jotain sellaista.
— Olli, Olli —. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan, painui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti itkemään.
Kun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän haki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti kaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan tuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika yhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin helppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi puhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.
Elli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli tietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva antaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja olla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen kanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta huomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai toinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä. Se toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän lapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen. Niin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.
Kun nyt vain voisi selittää kaikille, että Kusti katuu, katuu ihan varmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla, sellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.