Ellistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus "Jumalan avulla" ihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli kieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo ajatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin kun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi niinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki enimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.
Tämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi oli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin ystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.
Mutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti näytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin omituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin. Kutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.
Samassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle ja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä. Sitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen ystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin olisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan. Hänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.
Ellin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa sanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä johtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai tämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän oli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?
Hän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä itselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli mielessä.
— Se on niin raskasta … yritti hän heikosti.
— Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani on kuollut. Ja tiedättekö miksi? — Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan koko olemukseen. — Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki vihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui hänet.
Maijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä kuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus vasten kasvoja … Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki vihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton. Sen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.
Silloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen ainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.