— Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. —
Hän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.
Maijakin itki. He itkivät yhdessä.
— Tietäähän rouva sen … sellainen lapsi … aina hänelle viskattiin äpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. — Elli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. — Häneen juurtui niin kova viha porvareihin … siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin. Ja minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista tulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen… Kun minä vain saisin ne tuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä teen?… Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta, tulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.
Mutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty seurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä, ettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti myöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja jonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.
Ei ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka yksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat niittää.
Näyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko veljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta maasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja rehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy viljellä, jos mieli siitä satoa niittää.
Jos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri, inhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.
— Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija Ellin puhuvan. — Minun Kustini teki kerran hirveän työn … ja minä ajattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne tuomaritkin… Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin … ja se nuori mies taisi olla tuomari.
— Murhasiko hän hänet?
— Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.