— Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän oli?
— Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.
Maija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.
Ellistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt olisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. — Minä olisin tahtonut… Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran koti on?
Silloin kohotti Maija päänsä. — Te rakastitte Kustianne, kun nuorena menitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä tunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka teidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun tyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.
Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.
Maijakin nousi. — Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi hän. — Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.
— Se osoite … hänen kotinsa — sopersi Elli kääntyen vielä ovelta takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.
— Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.
Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon, jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.