Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja. Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen puhumaan. Mutta Kustin tähden…
Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita. Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä. Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti… Ja kun ei Elli saanut sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan, josta kaikki riippui.
Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.
— Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta, ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on surmannut…
Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä, likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta samassa pamahtaa pyssy.
— Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan — purittaa. —
Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.
— Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! — Elli nostaa pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan punaiseksi.
Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin tuomion alla, koska Kustikin on.
Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse taakseen ja näkee sen.
Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan, eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt hänet omaan kauniiseen kotiin — heidän hääpäivänään.