Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa olevalle sydämelle.
Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.
Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna, syyllisenä — tuomiotaan kohden.
Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.
Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy. Muu ei auta. Ei löydy toista tietä … tuonne vain — suoraan eteenpäin.
13.
Se suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen Helsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista joukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja. "Valkoisia" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet soivat. "Vapaudenristejä" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa ahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin nainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista uhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin risti lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin laskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus ei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä sankari-teossa.
Ja sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet ensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko toisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi. Taajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman voimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia sateli sankarien päälaelle.
Surupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei löytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla tervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet aseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.
Airi istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa joukossa "Vänrikki Stålin" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, "jonk' alttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki voittaa."